Käsivarren Lappi ja Ruija kutsuvat vaeltajia
hiljaisen ja kiireettömän luonnon pariin

Google+ Pinterest LinkedIn Tumblr +

Patikointia Käsivarren Lapissa, Aslak tulee apuun, Jäämeren
lempeät tuulet hyväilevät Varangin vuonolla ja Norjan noitavainojen
ikuiset tulet pysäyttävät.

Teksti Heino Ylisipola

Kuvat Heino ja Helena Ylisipola

Kodin avaimet ovat kateissa, vaikka vielä äsken ne olivat käsissäni. Niitä ei löydy sitten mistään. Auto on jo pakattu ja junan lähtöön on aikaa enää vajaa pari tuntia.

Helena laittaa talomme ulko-oven lukkoon omilla avaimillaan. Sitten kiireesti Pasilaan ja vanha Volvo ajetaan autojunaan. Pian alkaa matka yön yli Kolariin.

Pitkään suunniteltu vaellusmatkamme Käsivarren Lappiin Mallan luonnonpuistoon ja Saanalle on alkamassa tuttavapariskunnan, Antin ja Leilan kanssa. Heidän kanssaan olemme valloittaneet räntäsateessa Haltin ja vaeltaneet Ison karhunkierroksen telttojen kanssa Sallasta Rukalle.

Seuraavana päivänä, aamupäivällä juna saapuu Kolariin ja alkaa matka kohti Kilpisjärveä. Matkalla pysähdymme Iiton kylässä, jossa on harvinainen luonnonnähtävyys: palsat. Ne ovat ikijäässä olevia – toistaiseksi – isoja kekomaisia suomättäitä, joilla on korkeutta muutama metri. Ne voivat olla jopa 3 000 vuotta vanhoja. Paikka on heikosti opastettu, siksi moni hurauttaa palsojen ohi pysähtymättä.

Suomessa palsoja löytyy vain Enontekiöltä ja Utsjoelta. Venäjän puolella Siperiassa niitä on hyvin paljon. Ilmaston lämpeneminen voi hävittää ne kokonaan.

Kilpisjärven vesi on kylmää

Myöhään iltapäivällä saavumme ensimmäiseen etappiimme Kilpis-hotelliin, joka tietysti sijaitsee Kilpisjärven rannalla. Huonehintaan kuuluu sauna ja uintimahdollisuus Kilpisjärven kristallinkirkkaassa vedessä. Käymme kaikki uimassa tai pulahtamassa, sillä vesi on korkeintaan kymmenasteista, mutta virkistävää.

Hotelli on tunnettu hyvästä ruoasta ja niin on tälläkin kertaa. Rautu on erinomaista. Hyvän päivällisen kruunaa koivujäätelö. Ajoissa nukkumaan, sillä aamulla lähdemme Mallan luonnonpuistoon. Vajaan parinkymmen kilometrin vaellus on edessä.

Saanan huippu on saavutettu. Kirjoittajan ja kuvaajan nimet on kirjoitettu postilaatikon vihkoon.

Illalla tulee tekstiviesti vaimoni Helenan puhelimeen: ”Miksi olitte jättäneet avaimet roikkumaan kotinne ulko-oveen?” Vanhin poikamme oli päättänyt pistäytyä talossamme, kun oli käymässä Malmilla. Onneksi kävi ja löysi avaimet. Mikä helpotus! Taitaa vanhuus iskeä päälle?

Perjantai ja 13. päivä 

On perjantai ja elokuun 13. päivä. Leila laskee leikkiä ja sanoo, että hän ei ole ainakaan taikauskoinen.

Maria-laiva lähtee tasan aamukymmeneltä Kilpisjärven yli kohti Koltalahtea. Pikkulaiva on aivan täynnä, noin viitisenkymmentä ihmistä. Laivaemäntä toivottaa Koltalahden laiturissa meille turvallista matkaa. Edessä on noin kolmen kilometrin hyväkuntoinen polku Kolmen valtakunnan rajapyykille. Emäntä muistuttaa erikseen meitä, jotka olemme ilmoittaneet palaavamme lähtöpisteeseen patikoiden, että Mallan vaellusreitti Siilaskoskelle, ison tien varteen parkkipaikalle on erittäin kivikkoinen ja vaativa. Tietysti hän muistaa mainita, mikä päivä on kyseessä.

Iso keltainen betonimötiskö

Suomen, Ruotsin ja Norjan rajapyykki on iso pari-kolme metriä halkaisijaltaan oleva keltainen kartio rantavedessä. Ruma betonimötiskö. Mötiskön kiertämällä pääsee käymään pikaisesti Ruotsissa ja Norjassa.

Rajapyykin jälkeen jatkamme Kalottireitille ja kohti matkamme puolivälissä olevaa Kitsi-putousta, jota myös Mallan kyyneleiksi sanotaan. Polku on hyvin juurakkoinen ja kivikkoinen. Katse pitää suunnata koko ajan polkuun, että pysyy pystyssä edes sauvojen kanssa. Hetkeksi voi kohottaa katseensa ja ihailla Norjan ja Ruotsin lumihuippuisia tuntureita sekä alhaalla siintävää Kilpisjärveä.

”Laivaemäntä muistuttaa, että Mallan vaellusreitti on erittäin kivikkoinen ja vaativa. Hän muistaa myös mainita, että on perjantai ja 13. päivä.”

Matka taittuu mukavasti rupatellen. Yhtäkkiä puolisen kilometriä ennen Kitsi-putousta ylittäessämme haastavaa louhikkoa, Leila kaatuu ja satuttaa polvensa pahasti. Kivi, jonka yksi särmä on kuin keihäänkärki on osunut polvilumpioon ja näyttää, että se on murtunut pahasti. Hän ei pysty kävelemään lainkaan ja Siilaskoskelle, ison tien varteen on vielä ainakin kymmenkunta kilometriä. Siihen pysähtyy vaelluksemme.

Kolmen valtakunnan, Suomen, Ruotsin ja Norjan rajapyykki on iso keltainen kartio rantavedessä, varsinainen betonimötiskö.

Kännykkä toimii ja saamme hätänumerosta 112 apua. Tunnin jälkeen paikalle pörrää Tromssasta Norjasta pieni helikopteri. Sen kaksihenkinen miehistö, toteaa, että meillä ei ole hengenhätää eikä makuuasennossa makaava loukkaantunut mahdu helikopteriin. Lupaavat lähettää apua. Yritämme saada apua Suomesta.

Lapin Aslak-pelastushelikopteri on pelastustehtävissä Itä-Lapissa ja kopteri pitää tankata Sodankylässä, ennen kuin se voi lentää Käsivarteen. Aikaa kuluu ainakin kolme tuntia. Samalla hätäkeskus ilmoittaa, että ambulanssi lähtee Hetasta kohti Kilpisjärveä.

Onneksi on melko hyvä ilma, pilvipoutaista ja noin 15 astetta lämmintä. Välillä sataa tihuuttaa Juttelemme mukavia ja pidämme mielialaa korkealla.

Lopulta helikopteri tulee ja tuo paikalle kaksi ensihoitajaa, He ovat ystävällisiä huippuammattilaisia. He laittavat jalan väliaikaiseen kipsiin, käärivät potilaan lämpöhuopaan ja nostavat ilmatäytteisille paareille. Meille he sanovat, että voimme jatkaa matkaamme. Helikopteriin ei mahdu loukkaantuneen lisäksi ylimääräisiä matkustajia.

Jatkamme loppumatkan kolmisin kohti Siilaskoskea, Norjaan vievän tien varteen automme parkkipaikalle. Jossain vaiheessa kuulemme taivaalta helikopterin äänen. Siellä Leila lentää kohti hoitoa. Vaikka vahinko sattui, olemme äärettömän tyytyväisiä, että meillä Suomessa saa apua maan joka kolkkaan, Lapissakin, vaikka siellä on pitkät välimatkat. Pelastushelikopteri on ainoa apu paikkoihin, joihin ei muilla keinoin pääse.

Noin kymmenen tunnin helikopteri- ja paaritaksikyydin jälkeen Leila on päässyt Rovaniemelle sairaalaan. Tapahtumasta ehtii kulua vain vuorokausi, niin polvi on leikattu, parsittu ja laitettu kipsiin. Lääkäri oli luvannut, että polvi paranee.

Nyt Leila kävelee jo ilman vaellussauvoja ja kevääksi 2022 on jo varattu hiihtomatka Lappiin. Kun Lappi on ottanut kiinni, se ei päästä irti.

Saanalle kivutaan melkein jonossa

Meidän neljän hengen porukkamme jakaantuu nyt kahtia. Antti ajaa autollaan Rovaniemelle Leilan avuksi. Me kahdestaan päätämme nousta Saanalle, 1029 m.

Kilpisjärven retkeilykeskuksen pihasta on vaikea löytää parkkipaikka. Autoja ja ihmisiä on niin paljon.

Alkunousu on oikein mukavaa pientä tunturikoivikkoa ja välillä pitkospuitakin. Vaeltajia tulee vastaan ja nopeampia pyyhältää ohi. Pian tulemme äskettäin rakennetuille, siisteille kiviportaille, askelmia on 213. Aurinko paistaa ja hiki pukkaa pintaan. Välillä pitää siemaista vettä. Liikkeellä on paljon ihmisiä, nuoria ja vanhoja. Taivalletaan melkein jonossa. Monella on mukana myös koira.

Lopulta saavutamme huipun ja postilaatikon, jonka vihkoon kirjoitamme nimemme. Syömme voileivät ison kiven suojassa kaikessa rauhassa ja sitten alas.

Hetasta ei saa kahvikupillista

Kun Kilpisjärven maisemat on patikoitu, Halti on valloitettu jo aikaisemmin, suuntaamme auton kohti Hettaa.

 Käymme tutustumassa Hetan kirkkoon, joka rakennettiin uudelleen Lapin sodan jälkeen USA:n luterilaisten kirkkojen avustuksella. Saksalaiset olivat hävittäneet vanhan kirkon.

Hetan kirkko on rakennettu uudelleen Lapin sodan jälkeen. Taiteilija Uuno Eskolan alttariseinä on hyvin vaikuttava.

Kirkon alttaritaulu tai paremminkin alttariseinä, jossa näkyy mosaiikkipaloista tehtyjä lappalaismiehiä ja poroja vaalealla pohjalla on ainutlaatuisen herkkä. Se on taiteilija Uuno Eskolan tekemä ja nimeltään Taivaaseen astuva Jeesus siunaa Lapin kansaa.

Seuraavaksi haluaisimme kupilliset kahvia, mutta auki olevaa kahvipaikkaa ei Hetasta löydy. Suuntaamme auton kohti Norjan rajaa ja Kautokeinoa.

Kivilompolon rajanylityspaikalla norjalainen poliisi pyytää nähtäväkseen kansainväliset koronatodistukset. Ne oli jo kotona printattu Kanta-ohjelmasta. Lisäksi pitää näyttää ajokortit. Kaikki on kunnossa ja mies toivottaa Velkommen til Norge.

Kautokeinon ohitamme pysähtymättä. Jatkamme matkaa Kaarasjoelle, norjaksi Karasjok. Ajamme suoraan leirintäalueelle ja ostamme telttapaikan hintaan 260 Norjan kruunua, noin 25 euroa. Olemme ainoa telttaileva pariskunta koko leirintäalueella. Kaikilla muilla on isot asuntoautot, suurimmat linja-auton kokoisia, ja joiden kylkeen on viritetty vielä telttakatos. Autot kertovat, että Norja on hyvin rikas maa.

Teltassa tarkenee hyvin, kun on hyvät makuupussit. Yöllä lämpöä oli noin viisi astetta.

Haluaisimme nähdä Norjan saamelaisten parlamenttitalon, mutta koronan vuoksi sinne ei päästetä matkailijoita.

Sitten käännymme kohti Suomea ja Utsjokea. Ajelemme Norjan puoleista Tenon rantatietä, joka on oikein hyvässä kunnossa. Ylitämme Tenojoen Saamen sillan kautta. Norjan rajaviranomainen toivottaa hyvää matkaa. Suomen puolella ei kukaan tule pysäyttämään tai kyselemään mitään.

Kirkkotuvilla saa kahvia ja vohveleita

Olimme kuulleet kerrottavan Utsjoen kirkkotuvista ja päätämme käydä katsomassa ne. Kirkkotuvat sijaitsevat muutaman kilometrin päässä Utsjoen kirkonkylästä etelään. Löydämme paikan helposti. Pienessä punaisessa tuvassa nuori nainen paistaa vohveleita ja tarjoilee kahvia pientä maksua vastaan. Työntekijät ovat talkoopalkalla ja tuotto menee Suomen Lähetysseuralle.

Kiertelemme kymmenkunta kirkkotupaa, joissa seurakuntalaiset aikoinaan yöpyivät kirkkoreissuillaan. Samalla hoidettiin markkina- ja kauppa-asiat. On erinomaisen hieno asia, että lähes 200 vuotta vanhat kirkkotuvat on säilytetty ja restauroitu. Paikalta löytyy muun muassa savusauna, kalakellari ja rekiliiteri. Kaikki ovat hyvässä kunnossa.

Takaisin Utsjoen kirkonkylään Lapinkylän leirintäalueelle. Siellä on meitä telttailijoita enemmänkin ja vain muutama asuntoauto. Paikallisessa oluttuvassa ihmettelemme väen vähyyttä katukuvassa. Emäntä kertoo, että lohestus on Teno-joessa toistaiseksi kielletty, ja lisäksi Venäjältä tullut kyttyrälohi on vallannut Tenon.

Kyttyrälohi on ikävä vieraslaji, joka vie Tenon lohelta elintilaa. Se tulee täysikasvuiseksi muutamassa vuodessa, kuolee ja ajautuu sitten rantakivikkoon.

Kohti EU:n pohjoisinta kylää

Uusi aamu ja taas uudelleen Norjaan, mutta tällä kertaa ajelemme Teno-joen Suomen puolesta rantatietä. Nuorgamissa pysähdymme Suomen ja EU:n pohjoisimmassa kolkassa, missä on pieni muistokivi.

Utsjoen lähes 200 vuotta vanhat kirkkotuvat on säilytetty ja restauroitu. Taustalla näkyy C. L. Engelin piirtämä pappila.

Koronatodistukset taas esiin. Norjan rajamies vilkaisee niitä ja toivottaa tervetulleeksi maahan. Jonkin ajan kuluttua saavumme Varangin vuonon pohjukkaan ja lähdemme ajamaan vuonon pohjoisrantaa seurailevaa tietä kohti Vesisaarta, norjaksi Vadsö.

Maisemat ovat majesteetilliset. Oikealla puolella näkyy Varangin vuono, joka on osa Jäämerta. Vasemmalla on matalia tuntureita. Puita ei juuri ole. Näkyvyyttä on jopa kymmenen kilometriä joka puolelle. Tuuli on lempeän viileä.

”Puita ei juuri ole. Näkyvyyttä on jopa kymmenen kilometriä joka puolelle. Jäämeren tuuli on lempeän viileä.”

Etsimme Vesisaaresta leirintäaluetta, löydämme sen, mutta se on suljettu tältä kesältä. Pakko mennä kysymään huonetta hotellista, mutta Scandic on täynnä! Ystävällinen vastaanottovirkailija antaa meille yksityisen majatalon pitäjän puhelinnumeron, josta voimme yrittää majoitusta.

Majapaikkaa ei meinaa löytyä

Numero ei vastaa ja menemme syömään paikalliseen ravintolaan. Sitten kännykkä pirahtaa ja majatalon emäntä kertoo, että huone keittomahdollisuudella ja suihkulla löytyy. Maksaa tuhat Norjan kruunua yöltä, noin sata euroa. Otamme sen.

Oli hyvä valinta. Heräämme aurinkoiseen aamuun Vesisaaressa. Majatalon emäntä suosittelee meille kovasti käyntiä Vardössä eli suomalaisittain Vuoreijassa. Kaupunki on Norjan itäisin paikka. Päätämme jäädä vielä toiseksi yöksi. Käymme Hildosen konditoriassa wienerikahveilla.

Näköalatie Vuoreijaan kulkee pienten kylien läpi. Kylien nimet on usein merkitty norjaksi, saameksi ja suomeksi. Olemme Finnmarkissa eli Ruijassa, jonne suomalaisia muutti paljon Isovihaa ja nälkävuosia pakoon. Suomalaisperäisiä asukkaita kutsutaan kveeneiksi. Joku muistanee 1960-luvun loppupuolen kuuluisan mäkihyppääjän Björn Wirkolan, joka on sukujuuriltaan kveeni.

Kveenin kieli sai Norjassa kansallisen vähemmistökielen aseman vuonna 2005.

Parin tunnin ajomatkan jälkeen saavumme Varangin niemen itäisimpään kolkkaan ja edessä on merimatka, mutta meren alitse. Vuoreija sijaitsee saarella, jonne johtaa 2890 metriä pitkä tunneli, joka syvimmällään kulkee 88 metriä merenpinnan alapuolella. Mahtava kokemus ajaa autoa 80 km/h meren alla!

Tietysti pitää päästä kahville, mutta ensimmäinen kahvila on suljettu, mutta löydämme toisen, Byggtorget, jossa on hyvää kahvia, sämpylöitä ja mansikkakakkua. Pistäydymme Vuoreijan itäisimmällä niemellä, jossa kaksi puu-ukkoa kiikaroi merelle, näkyykö siellä lisää suomalaisia tulossa Finnmarkiin.

Norjassakin poltettiin noitia

Majatalon emäntä oli suositellut meille ehdottomasti käyntiä Steilneset Memorial -muistomerkillä. Se löytyy helposti: ikuinen tuli ja pitkä muistorakennus. Kirkko jahtasi Norjassakin 1600-luvulla noitia. Vuoreijassa poltettiin 91 ihmistä noituudesta syytettyinä. Heistä 14 oli miehiä. Uhrien muistoksi on tehty hyvin vaikuttava muistomerkki: jättimäinen, tumma lasikuutio, jonka sisälle voi kävellä. Siellä roihuaa syytetyn tuolista ikuinen tuli, jonka isot peilit moninkertaistavat. Vieressä on pitkä puinen rakennus, jossa on muistotaulu jokaiselle 91 uhrille.

Yksi tuomituista on Finne-Elli, ilmeisesti suomalaista alkuperää. Paikka vetää hiljaiseksi. Olihan noitavainoja myös Suomessa.

Paluumatkalla Vesisaareen pysähdymme Kibergin kylässä, jossa sijaitsee Partisaanimuseo ja muistomerkki niille seudun asukkaille, jotka kuolivat partisaaneina toisessa maailmansodassa. Saksan miehitettyä Norjan noin 100 henkilöä lähti Norjasta Varangin vuonon yli Neuvostoliittoon, josta käsin he tekivät iskuja saksalaisia vastaan.

Vuoreijan itäisimmällä niemellä kaksi puu-ukkoa kiikaroi merelle, näkyykö siellä lisää suomalaisia tulossa Finnmarkiin eli Ruijaan.

Monet heistä paljastuivat ja joutuivat saksalaisten käsiin sodan loppuvaiheissa. Saksalaiset eivät tunteneet armoa ja monta kymmentä norjalaista kuoli.

Sodan päätyttyä norjalaisista partisaaneista vaiettiin. Vasta 1992 Norjan kuningas Harald V:n toimesta valtio pyysi anteeksi ja palautti toiminnassa mukana olleiden kunnian. Neuvostoliiton kanssa yhteistyötä tehneet ja saksalaisia vastaan taistelleet norjalaiset rehabilitoitiin. Partisaanimuseon ulkopuolella on muistokivi, johon on hakattu norjalaisten ja neuvostoliittolaisten Varangin vuonolla kuolleiden nimet. Norjalaisten taulussa on Heikkilä-niminen mies. Muistokivien äärellä liehuvat pienet Norjan ja Venäjän liput.

Olemme yllättäen saaneet tutustua naapurimaamme historiaan, josta Suomessa on puhuttu hyvin vähän tai ei ollenkaan.

Kahden yön jälkeen jätämme mukavan majatalomme ja Vesisaaren. Auringonpaisteessa ajelemme Varangin vuonon rantatietä kohti Suomea ja Näätämön rajanylityspaikkaa. Näätämön rajanylitys on helppo: ajamme hiljaa yli rajan, kukaan ei kysele mitään ja olemme takaisin Suomessa. Alkaa sataa

 

 

.

 

 

 

Share.

Comments are closed.